FI MVA Harminpaikka Aina & FI AVA Eventually Encore!
Ainan kanssa lähdettiin lauantaina 2,5 tunnin matkalle Tuulosen ryhmänäyttelyyn, jonne oli ilmoittautunut viisi mudia. Tavoitteet oli saada se viimeinen serti, mutta odotukset eivät olleet korkealla. Luettelon ja kahden mustan mudinartun jälkeen olo oli entistä jännittyneempi. Asiaa ei yhtään auttanut se, että Aina stressasi kovasti näyttelypaikaksi valittua autohallia. Meteliä syntyi äänten kaikuessa hallin seinistä, ja lämpimänä päivänä ja eläinten paljoudesta johtuen ilma oli varsin painostavaa.
Aina istui lähellä läähättäen, ei pystynyt syömään ja kun lähdettiin liikkeelle, veti remmissä eteenpäin riippumatta siitä mihinpäin oltiin menossa. Ajattelin siinä vaiheessa, että tämä oli tässä. Ei tällaisena stressaantuneena esitetty koira voi saada mitään.
Yli tunti ehdittiin olemaan paikan päällä ennen kehän alkua. Välillä käytiin ulkona rauhoittumassa ja sisälle tullessa leikittiin (hyvin ärisi remmille) ja tarjottiin herkkuja heittelemällä, jotta alkoivat maistua. Tunti sen jälkeen, kun oltiin saavuttu, Aina rupesi tarjoamaan maahanmenoa, ja siinä vaiheessa tiesin, että oltiin voitettu jännitys. Aina kyttäsi herkkuja makuulla ja söi niitä jo mielellään kädestäkin. Oli normi oma itsensä. Ei läähättänyt vaan rauhallisesti katseli hallissa olevaa hälinää. Osittain oli meno saattanut vähän jo rauhoittua, viereisessä kehässä ei ollut enää toimintaa. Otin silti kehään varmuuden vuoksi superherkuksi kinkkua.
Ennen kehää jännitti enemmän kuin missään agilitykisassa. Ajatukset olivat lähinnä siinä mihin näyttelyyn olisi seuraavaksi ilmottauduttava. Juniorinartun saadessa EH:n tuli pieni helpotuksen tunne, joka tuntui hieman tahdittomalta. Minkäs sille mahtaa, että on niin kilpailuviettinen tässäkin? :D Ainan kanssa AVO-luokassa oli hyvin samankokoinen, ehkä hieman kevyempirakenteinen mustaturkki. Tuomari oli hyvin vakava ilmeinen ja ajattelin, ettei se varmaan anna kennellekään EH:ta parempaa (kaksi urosta, yli-isoa kylläkin, ja juniorinarttu olivat jo erittäin hyvän saaneet). Aina esiintyi varmasti paremmin kuin ikinä! Ja mukisematta antoi tuomarin käännellä päätään. Kinkkuahan siitä oli luvassa ;) Aina ravasi reippaasti, yrittäen pari kertaa vähän laukata ja seisoi nätisti paikallaan minua tuijottaen. Niin hyvin meni, että palkkasin seisomisesta ehkä turhankin usein (jatkuvalla syötöllä), mutta olihan ne ansaittu! Kyllä tuntui hyvältä, kun punainen lappu nousi meille ja ensimmäinen etappi oli suoritettu. Toinen AVO-narttu esiintyi flegmaattisesti ja sekin sai ylimääräisen liikekierroksen jälkeen EH:n. Kilpailuluokassa tuli sitten se tilanne, että annetaanko meille SA. Muutaman sekunnin kuluttua, joka oikeasti tuntui hirveän pitkältä ajalta, tuomari vastasi myöntävästi. Ainan tulos oli siis ERI PUN1 SA SERT ROP! Minun pieni urpokakarani, 2 vuotta 5 päivää, oli muotovalio! Miten hyvältä se tuntui ja samalla helpottuneelta, kun ei enää näyttelyihin tarvitse mennä. Tätä kirjoittaessa taas se sama hyvänolontunne tulee, eikä oikein osaa kuvailla miten hyvältä tällainen asia tuntuu. Varsinkin, kun järki sanoo, että mitä sitten :)
Olin katsellut vähän Markku Kaukisen ratoja, jotka vaikuttivat haastavilta ja siltä vaikutti ensimmäinen ratakin. Tosin mielenkiintoiselta ja hauskalta, mutta silti päätäraapiminen oli paikallaan. Rimat olivat (kaikilla radoilla) 55cm, mistä tietysti tykkäsin. Enne saattaa joskus hutiloida matalilla rimoilla, mutta se on kuitenkin helpompaa ja vähemmän rasittavampaa kuin yli kymmenen yksikköä säkää korkeammilla esteillä.
Enne oli hyvässä vireessä. Innostui heti, kun huomasi ympäristössä kävelytettävät koirat ja tajusi, että tämä oli nyt se kiva juttu :) Ihan rauhallinen lämmittelylenkillä ja sitten olisi halunnut jo halliin aksaamaan. Muutama lämmittely este 60cm, että varmasti muistetaan, ettei pelkkä vauhti ole se mitä halutaan ja sitten jo jonottamaan vuoroa kahden koiran jälkeen. En tiedä millä mielellä lähdin radalle, varmaan aika tyhjällä, samanlaisella kuin ennenkin. Ei oikein tunnetta, mutta silti rima asetettuna korkealle. Meidän eka rata päättyi hylkäykseen toiseksi viimeisellä esteellä. Pelkäsin, että Enne tiputtaa, joten en uskaltanut kääntää koiraa viskillä ja sitten en osannut ottaa sitä tarpeeksi hyvin käteen. Enne hyppäsi saman hypyn kahdesti. Oma vikani, ja suusta pääsi prkl. Enne ei suostunut oikein leikkimään, luuli tehneensä jotain väärin, vaikka kuinka yritin kehua. Lelu vaihtuivat sitten sylisilityksiin ja iloisiin kehuihin. Käytiin vetristelemässä lenkillä jalkoja, jonka aikana teki mieli hakata itseään typerästä virheestä.
Pakko myöntää, että olen huono häviäjä. Yksi hylky lannisti lähes täysin. Onneksi oli seuralaisia, jotka yrittivät kohottaa mielialaa. Ekassa radassa oli oikeasti paljon hyvää! Mutta oli siinä niitä huonojakin. Joka tapauksessa Enne oli super, piste.
Toiselle radalle lähdettiin. Radalla oli pätkä, jossa suoralta putkelta minun oli tarkoitus eteen-käskyllä saada koira putken jälkeiselle aidalle (sinne oli muuten mahdoton ehtiä). Muutama päivä sitten sitä samaa oli treenatta, hyvin samanlaisissa olosuhteissa. Ainoastaan koiran ja ohjaajan olotila oli ollut erilainen. Alkuradasta en muista ihmeempiä, en itse asiassa saa sitä mitenkään edes mieleeni. Keppien jälkeen putkeen lähetys onnistui, ehdin sanoa tarpeeksi ajoissa eteen-käskyn, mutta Enne varmisteli ja kääntyi takaisin. Kun näki minut, niin uskalsi mennä, hyppäsi väärään suuntaan ja edessä oli samanlainen tilanne kuin ensimmäisellä radalla. Ihan varmasti ehdin miettiä "se hyppää sen ja tässä on taas hylky", vaikka nopea koira minulla onkin. Ei hypännyt! Juoksi kiltisti ohi ja aalle. Loppurata ei pitäisi olla vaikea, jos suorittaa aan alastulokontaktin itsenäisesti ja pääsen viimeiseen kriittiseen paikkaan ohjaamaan takaakierrolle. Enne suoritti aan alastulon (ei kylläkään oppikirjamaisesti), hakeutui takaakiertoon, eikä ottanut väärää estettä, meni putkeen ja piti viimeiset kaksi rimaa kannattimissa. Se oli nolla?!? Epäusko tarttui minuun ja suuhun jäi maku, että tuomari saattoi olla antanut putken jälkeisestä hypystä kiellon. Enne sai ruhtinaallisen palkan, jonka se näytti suorittavan työkseen. "Eikö vielä tehtäis rataa, jooko?" Seurakaveri ei ollut varma oliko tuomari nostanut kättään ja jäähdyttelylenkillä aivot sauhusivat, kun asiaa mietin. Ei voinut olla antanut, koska muillakin oli ollut samanlaisia tilanteita, eikä heillekään ollut käsi noussut. Mutta vaikka se oli nolla, se ei ollut kovin nopea, joten toivottavasti päästäisiin kakkossijalle, koska jos ykkösellä on sertit, niin pienen osallistujamäärän vuoksi serti ei varmaankaan siirtyisi kolmannelle... Tällaisia minä ajattelin :D Enne sai määrätä suunan.
Takaisin tullessa eivät tulokset olleet vielä tulleet taululle. Onneksi ei ollut tungosta, ja näin nopeasti, että SSKK:n seura komeili ykköspaikalla. Ei voinut olla totta! Me oltiin ainoa nolla siltä radalta ja säheltämisestä huolimatta voitettiin. Viimeinen serti plakkarissa ja autossa istui Valioyksilö! Ennestä tuli Agilityvalio! Rupee tätä kirjoittaessa itkettää :D Taisin pomppia seurakaverin luokse, joka oli tullut oman koiransa kanssa lämmittelylenkiltä ja riemuissani kerroin asian. Miten kevyt olo oli ja miten kevyt se on nyt, kun asiaa muistelee.
Järjellä ajateltuna tässä ei taas ole mitään ihmeellistä: Enne on edelleen se sama koira kuin mitä se oli edellisellä viikolla tai on seuraavalla viikolla. Mikään ei ole muuttunut kuin, että sen nimen eteen saa laittaa kirjainyhdistelmän FI AVA. Mutta silti, koska se on ollut tavoite, saada raitapaitaformulastani joskus agilityvalio, ja että se tuli näinkin pian Ennen ollessa 1,5 viikkoa alle 4 vuotta, on hyvä olo ansaittu. Myös siitä syystä, että tämän eteen on tehnyt paljon! Välillä tuntuu, ettei meistä ikinä tule mitään, välillä ei jaksaisi oikein treenatakaan, kun ei siitä ole mitään hyötyä, Enne tekee omiaan, minä en osaa ohjata, rimat tippuu ja kontaktit on huonot. Silti me saatiin ja saadaan nollia. Tavallaan oma näkemys aukesi, kun meidän valioitumisnolla ei ollut se maailman hienoimman yhteistyön tulos. Se oli taistelua, tunteita ja epävarmuutta. Olen hakenut meidän yhteistyöhön varmaan jotain sellaista mikä sinne ei kuulu. Minä en osaa, joskus jaksa, ohjata kuten haluaisin. Toisinaan oma mieltymys juoksevaan ohjaukseen tuo hallaa meidän suoritukseen. Me ollaan kuitenkin tiimi. Me tykätään tehdä toistemme kanssa töitä, me tykätään siitä mitä me tehdään, ja sen vuoksi me ollaan joskus jästipäitä, eikä kuunnella toista osapuolta. Vitsit mikä onnenpotku oli, että sain juuri Ennen niistä viidestä pentueen nartusta. Tämä menee nyt ihan high&mighty-soopaan, mutta mitä väliä. Enne on FI AVA, ja vielä me ollaan niissä sm:ssäkin ;D
Kolmas rata oli meidän paras, ja jotta joku rima edes tippuisi jarrutin Eetä kolmanneksi viimeisellä esteellä liian myöhään. Rima alas, tuloksissa sijalla 4. Paljon ei nollia sinä päivänä ropissut :) Mutta onneksi yksi niistä osui meille :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti