SM-fiilistelyä

Pitkään mietin mitä laitan otsikoksi ja ehkä tuo jotenkin kuvaa Oulun reissua kesäkuun toisena viikonloppuna.

Nopeasti kirjataan tähän, että kolmoset on korkattu muutamalla kisalla. Ollaan saatu nollatuloskin (sij. 2) ja ihan hieno vitonen, joten toiveita on, että jotain tästä hommasta vielä tulee :D Mutta sitten itse aiheeseen:

Minulta kysyttiin toukokuun alussa, että olisiko kiinnostusta osallistua seuran SM-joukkueeseen. Totta kai! ei ollut ensimmäinen vastaus, koska olin ottanut lasinkeräysvuoron sille viikonlopulle ajatellen, etten Ouluun asti lähde kisoja katsomaan. Yhden radan takia kuitenkin lähdettiin, kun sain vuoron vaihdettua!

Käytin Ennen hierojalla pari viikkoa aikaisemmin toivoen, että rimat eivät kolisisi ihan taukoamatta. Olin joukkuueen 2. lähtijä, mikä sopi paremmin kuin hyvin, sillä aamulla ei ollut kiire ja ehdin katsoa aimo annoksen muiden suorituksia ennen kuin piti lähteä lämmittelemään raitapaitaa, joka muhi aamun autossa. Onneksi oli viileää ja meidän suoritusvuoron lähestyessä vettä rupesi satamaan aina vain kovempaa. Sitä tuskin jännityksessä huomasi.

Lämmittelyyn lähdin reipaasti ajoissa, joten meinasi tulla jo tylsää odotellessa omaa suoritusta, mutta toisaalta sen vuoksi sain varmaan pidettyä oman pääni kasassa. Radalle mennessä ei oikeastaan jännittänyt sen enempää kuin yleensäkään, ehkä jopa normaalia vähemmän. Rata oli kivan oloinen ja niin monta suoritusta olin päässyt katsomaan, että tiesin täsmälleen miten haluan radan ohjata. Enne vaikutti normaalilta kuumalta itseltään, eikä ylisavuavalta hermorauniolta, kuten olin pelännyt. Olihan siellä paljon hälinää, vaikka rauhallisemmassa paikassa lämmiteltiinkin ja odotettiin vuoroa. Lisäksi kisakoira kyllä tunnistaa mistä on kyse, kun kuulee kuulutukset.

Alla meidän ensimmäinen SM-suoritus ikinä!

Enne oli ihanan kuuliainen, vaikka ei ymmärtänytkään hypätä ensimmäistä aitaa (mikä lie ADHD-häiriö). Toinen virhe tulikin juuri sen vuoksi, että super-mimmi oli niin hyvin kuulolla. Jarrutin liikaa, koska halusin tiukan käännöksen ja Enne ajatteli olla sitten hyppäämättä. Yleensähän se puskee läpi, ja kerrankin kuunteli hienosti! Tuloksena siis 10 ja meidän joukkueen ainoa tuloksen saanut koirakko! Super tyttö! En voi tarpeeksi sitä edes kiitellä, että se ymmärtäisi kuinka fiksu se oli. Usko itseen kasvoi ja tarkoitus olisi sitten seuraavaksi vuodeksi hankkia tarvittavat SM-nollat, että päästään yksilöihin puurtamaan (sunnuntain maxien ratakin oli kiva, tekisi mieli koettaa treenata se, mutta ei ole tarpeeksi isoa kenttää). Tällä hetkellä seuraan MM-karsintoja ja mielessä käy, että samallahan ne nollat kerää sinne kuin SM-hinkin ;)

Ennen rimapudottelusta:
Hieronta auttoi taas. Johtopäätös --> Enne tiputtelee, koska se on jumissa. Kyse ei siis ole niin pitkälti siitä, että vauhtihirmu tykkää juosta suoraan kuin siitä, ettei se yksinkertaisesti vain pysty pitämään normaalia vauhtiaan yllä ja samalla suorittamaan estehyppyä, kun lihakset jumittaa ja taistelee vastaan. Eli: pitää käyttää useammin hierojalla. Enne käy myös fyssarilla kesän lopulla tai syksyllä, jospa siellä tulisi lisää tietoa koiran liikeradoista. Edelleen selkä mietityttää, vaikka hyppytekniikkaa opettava kouluttaja onkin sanonut, että sillä on ihan hyvä hyppytekniikka. Haluaisin E:n viedä hyppytekniikkakurssillekin, mutta tällä hetkellä opparin teko vie aika paljon ajatuksia. Syksyllä mietitään sitten tarkemmin mitä tehdään.

Kevään agipäivitys

Kotikoiranahan Enne on itse leppoisuus 95 % ajasta. Sitten kun päästään töihin, niin vedetään ainakin 110 lasissa ja jarrut ovat olleet turhat. Nyt, kun miettii miten agilityyn aloin neitiä kouluttamaan huomaa, että siellä ne jarrut on kadotettu. Noin puolen vuoden ajan ollaan treenattu melkein pelkästään tuota rytmin muutosta, ja nyt huomaa kuinka se on ruvennut löytymään agilityssäkin.

Oma ohjaaminen on parantunut, kiitoksena kaikista valmennuksista, joissa olen käynyt, mikä osaltaan myöskin vaikuttaa asiaan. Syy miksi Enne lähtee käsistä (lähinnä) kisoissa johtuu varmaan osittain myös omasta itsevarmuudenpuutteesta, joka pilaa kisaradoilla tekemisen. Päätän, että ohjaan tietyllä tavalla, mutta kuitenkin ohjaaminen on treenejä lepsumpaa. Liekö pelottaa epäonnistuminen? Tietysti onhan koiran virekin aivan erilainen kuin tutulla hallilla treenatessa, mutta sitä suuremmalla syyllä ohjaajan päättäväisyys pitäisi olla sitä suurempi.

Vuoden ensimmäiset kisat käytiin Seinäjoella 15.1. ja kisojen tarkoituksena oli vain varmistella kontakteja, eikä edes lähtemään hakemaan sitä viimeistä nousunollaa. Kontaktit onnistuivatkin ihan kivasti, vaikka tuomarin mielestä Enne ei ottanut ensimmäisellä radalla ylösmenokontaktia. Sellaista virhettä ei meille ole ennen tullutkaan :o Kuitenkin olin ekaan rataan todella tyytyväinen, mutta siitähän se alamäki taas alkoi. Seuraavalla radalla oli jo huomattavissa pientä erimielisyyttä meidän yhteistyössä ja viimeisellä hyppyradalla pakka karkasi kokonaan käsistä, eikä sitä rataa ollut kiva suorittaa loppuun. Edellä jo vähän selittelin, mistä voin kuvitella tämän johtuvan, joten en sitä uudestaan kirjaa. Huono maku jäi suuhun yhteistyöstä, vaikka tuloksia ei sinällään lähdetty hakemaankaan. Kuitenkin oma fiilis rataa suorittaessa ja juurikin se tunne yhteistyöstä, mikä lajissa parhaimmilla saavutetaan on se, minkä takia tätä oikeasti tekee, eikä niinkään nuo palkintosijoitukset (oltiin ekalla radalla vitosesta huolimatta kolmansia) tai nollatulokset. Oma tunne on tärkeämpää. Hyvältä tuntuva vitonen tai kymppi on aina arvokkaampi kuin huonolta tuntuva nolla.

Videot tulevat myöhemmin.

Vuoden toiset kisat olivat 28.2. Jyväskylässä, josta hämmästyttävästi noustiin ensimmäisellä radalla kolmosiin! Helppo rata. On nähty vaikeampia 1. luokan ratoja, mutta eihän tuosta voi valittaa :) Seuraavana päivänä käytiin sitten korkkaamassa ensimmäiset 3. luokan radat, joilta molemmilta hyllyt, koska puomille ei pysähtynyt vaan hiippaili vaan menemään, niin palautin takaisin. Edelleen radat tuntuivat huonoilta, mutta paremmilta kuin 2. luokan radat. Meille on helpompi vaikeat radat, joissa on koko ajan pyöritystä, koska silloin E-neiti ei pääse liiaksi revittelemään kesken suorituksen ja pysyy näin ollen paremmin aisoissa. Meidän treenihalli pieneni puoleen entisestä, joten omat treenit on aika hektisiä, koska pieneen tilaan on ängetty paljon tapahtumia. Kisakentät on suurempia ja radoilla on juoksukohtia, joiden jälkeen pitäisi saada raitapaita taas koottua kuulolle. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tavoitteena on kuitenkin nyt vahvistaa nuo kontaktit edelleen siihen kuntoon kuin treeneissä, joissa on itseasiassa meinannut ruveta lipumaan sielläkin ohi pysähtymättä. Luvassa on siis lisää hylättyjä suorituksia kisoista.

Omaan ohjaukseen tyytymättömänä lähdin hakemaan sitten valmennusta muualta ja tuntuu, että todellakin on nämä auttaneet ymmärtämään paremmin miten nuorta, nopeaa koiraa tulisi oikeasti ohjata. Pääsin Lappeenrantaan Niina-Liina Linnan koulutukseen, joka pidettiin 29.3. Päivän aikana ajoa tuli siis 6,5 tuntia ja treeniä 20 minuuttia, mutta oli ehdottomasti sen arvoista! Vieressä rata. Keskusteltiin myös Ennen rakenteesta (lonkkaluut eri malliset, mikä aiheuttaa sen, että toinen jalka toista lyhyempi, mikä edelleen selittää tytön takaliikkeen ahtauden), ja edelleen tiedän, että pitäisi käyttää sitä fyssarilla, että saisi selvyyden vaikuttaako tuo rakenne hyppäämiseen. Ei kuitenkaan kipeydy näkyvästi, ettei sellaista ongelmaa ole onneksi vielä selänkään kanssa.

Kaksi viikkoa Linna valmennuksen jälkeen kävi Vitikainen taas Saarijärvellä meitä kouluttamassa, josta saatiin edelleen lisää itseluottamusta. Kiva rata, jossa sai todellakin tehdä kokoajan asioita. Enne pysyi siis varsin nätisti käsissä. Radan suorittaminen oli "helppoa" myös siitä syystä, että ohjaukset annetaan valmiiksi, eikä niitä tule tämän vuoksi kyseenalaistettua. Pitäisi varmaan joku saada kisoihinkin sanomaan mitä pitää tehdä, niin sitten hoitaa vain sen toteuttamisen :) Saatiin opetella myös sokkareita, joista sanon, ettei me niitä osata. En luota siihen, että pääsisin ikinä Ennen eteen, jotta voisin ne suorittaa, mutta hyvinhän se meni :D Opittiin myös uusia ohjauksia. Liikaa valintoja ohjauksia miettiessä, varsinkin kun ei osaa niitä hyödyntää oikeisiin kohtiin. Oikealla oleva ratapiirros olen itse väsännyt muistista, joten etäisyydet eivät välttämättä aivan täsmää.

Siinä olivat kevään agilitytapahtumat. Tämän viikon lauantaina (25.4.) Jyväskylään kisoihin, jotka tulevat olemaan ensimmäiset "oikeat" 3. luokan kisat. Jännittää varmasti, kun viikko alkaa kulua loppuun, mutta eihän me mennä hakemaan kuin itsevarmuutta, varmoja kontakteja sekä rimojen ylhäällä pysymistä. Saa nähdä toteutuuko noista sitten mikään :p :D

Ainan alkuvuoden kuulumiset

Viimein voi jo sanoa, että tytöt ovat ystävystyneet kunnolla! Enne oli pitkään välittämättä pennusta, mutta nykyisin joka päivä suoritetaan aamu- ja iltajumpat ulkona. Sisällä Enne ei oikeastaan leiki, mutta ei se minua haittaa, vaikka Aina onkin eri mieltä. Ulkona saa riehua pelkäämättä, että mikään menee hajalle ja tilaakin on enemmän temmeltää :) Ainalla on hauska tapa mennä puiden taakse vaanimaan Enneä. Ja tyttö tosiaankin hakeutuu ihan selvästi sillä tavalla piiloon, jotta voi hyökätä pahaa-aavistamattoman siskonsa niskaan :D

Mahakarvat tekee rintakehästä syvemmän.

Jospa jatketaan Ainasta, kirjoitellaan Ennestä seuraava postaus. Pentu on nyt 5 kuukautta, joten jälkimmäinen rokotus on käyty. Siitä on tietysti jo viikkoja ja painoa oli silloin 7,5 kiloa. Ja tuntuu, että se vain kasvaa edelleen. Kauhea jötkäle :) Se on jotenkin ihmeellisen muotoinen: pieni, nätti pää ja vankka rakenne. Paljon olen joutunut pohtimaan onko se lihava, mutta taitaa olla vain niin vahva rakenteinen. Enneä joutui varsin pienestä lähtien houkuttelemaan syömään, joten ei ole oikeastaan tarvinnut vahtia kuinka paljon sille ruokaa antaa. Aina syö kuitenkin kaiken välittämättä siitä, että se on jo turvonnut ilmapalloksi. Ja sitä paitsi kaikki kelpaa. Pennun erittäin ällöttävä tapa on syödä koirankakkaa, joten ulkoillessa saa olla tarkkana, ettei kikkaroita häviä lumelta parempiin suihin. Yök! Aina tietää, ettei se saisi sitä tehdä, mutta kuten paljon muutakin, niin se jääräpäisesti tekee asioita joka tapauksessa. Eihän se aina voi jäädä kiinni, eihän?!?

Ainan ilmeestä näkee, kun se aikoo olla tottelematta käskyä. Korvat menee päätävasten ja ilme muuttuu tiukan itsepäiseksi. Jos se on jotain mitä se haluaisi viedä (esimerkiksi muovikorkit on ihania, ja jouluna lähti kinkunverkko roskiksesta mistä tyttö oli erittäinen tyytyväinen :D ), niin Aina kiellosta perääntyy vähän ja kääntää muka katseensa pois, mutta sivusilmällä silti tuijottaa aarretta ja luulee, että ehtii asian viedä, niin salamannopeasti ottaa suuhun ja kiihdyttää karkuun niin nopeasti kuin pystyy. Valitettavasti useimmat päättyy ei toivottuun lopputulokseen, joten varastelu on vähentynyt. Mutta se ilme on ihan paras!

Ainan huonoimpana puolena voi edelleen pitää sen haukkumista. Aamuinnosta paukkuen ensimmäinen ihminen, joka nähdään saa tietää, että Aina on taas päässyt ulos! Jippii! Kun enimmät innot on saatu purettua, ei tarvitse enää räksyttää vastaantulijoille. Kaikki nähdyt koiratkin on haukuttava. Jossain vaiheessa tämä meni jo paljon paremmin ja koiratkin pystyttiin ohittamaan hiljaa, jos ne kävelivät toisella puolella tietä. Jotain olen varmaan muuttanut, koska ollaan taannuttu huonompaan suuntaan. Ei pentu ainakaan hallilla enää räkytä koko aikaa, kun koulutan muita.

Aina oli ensimmäinen pentu, joka on puolustanut omaa ruokaansa ihmisiltä. Se murisi ja teki varoittavan hyökkäyksen, kun ensimmäistä kertaa menin liian lähelle sen syödessä luuta. Koskaan en ole pennun nähnyt käyttäytyvän noin, joten vähän hämmästyin, mutta sitten ruvettiin vaan opettelemaan, ettei ihmisiä tarvitse pelätä. Ruokkivaa kättä ei saa purra ja vaikka aika näykkijä tilkkupaita onkin, niin ruokaansa se ei enää puolusta kuin toisilta koirilta. Löysin muuten poskihampaan lattialta, mikä olikin ensimmäinen irronnut hammas jonka sain talteen. Meinasin tähän kirjoittaa, että oikea kulmahammas ei ole vielä irronnut, mutta tutkin asian ja näyttää irronneen :) Hieno homma, pelkäsin, että pitää huolestua, kun ei ollut vielä viikon alussa aikeitakaan lähteä, vaikka uusi hammas oli jo puhjennut.

Aina on tottunut muutenkin käsittelyyn, kun hampaiden katsomisessa yms. kiukutteli aikaisemmin ja nyt menee jo ihan nätisti. Kynsien leikkuu on vielä kamalan tylsää, mutta se ei ole enää niin tuskaista kuin aluksi, kun piti joka kynnen välissä näyttää kuinka paljon välittää siitä hommasta. Luulen, että se johtuu tuosta ADHD-luonteesta. Ikinä ei voi olla paikallaa, paitsi syödessä ja nukkuessa. Kun yrittää kouluttaa katsekontaktia, niin että koira istuu paikalla, niin joka välissä pitää pyörähtää katsomaan mitä muualla tapahtuu tai edes vähän hivuttaa takapuolta johonkin suuntaan. Ei Ennekään tietysti niin tinkimätön katsekontaktia ollut pienenä. Nyt kun on tottunut, että koira tuijottaa silmiä räpäyttämättä töitä tehdessä, ettei vain mikään pieni ele, joka kertoo mitä pitää tehdä mene ohi, niin välillä tuntuu, ettei pentuun saa ikinä hakattua sellaista kontaktia. Ja ei varmaan saakkaan. Aina on kuitenkin niin erilainen kuin Enne. Ei nyt sentään täysin vastakohta, mutta riittävän erilainen, jotta siihen ei voi käyttää täysin samaa koulutustapaa kuin Ennen kanssa. Pitää vain sallia Ainalta enemmän ADHD-käytöstä.

Aina on rohkea Kamikaze-lentäjä :D

Aina tulevaisuuden pieni agilitykoira on jo varsin taitava putkeen porhaltaja ja vähän ollaan tehty myös takaa kieto-harjoituksia ja edelleen keinun rämäyttelyä ja rohkeutta sen liikkeeseen. Lisäksi ollaan melkein joka viikko suoritettu hyppytekniikkajuttuja, jotka pitikin olla pääasiassa sinne vuoden ikäiseksi asti. Tokohommat tuntuvat olevan jotenkin tosi vaikeita tuollaisen pirpanan kanssa, joten hallilla tahtoo aina ajautua tekemään aksan perusteita ja vaan leikkiä. Ainan mittasin muutama viikko sitten ja silloin oli noin 37 cm, mutta tietysti tämä saattaa heittää suuntaan taikka toiseen, sillä yksin mitatessa oli vaikea saada koira seisomaan kunnolla ja pysymään sen verran paikalla, että mittaus onnistui. Pitäisi mitata uudestaan, ettei ole huomaamatta päässyt kasvamaan maksiksi :p Ei se vielä voi olla, mutta lähelle tullaan varmasti kolkuttelemaan. Jännitys tiivistyy. Edelleen huomaa, ettei ole heittänyt pyyhettä kehään vaan toivoo, että kasvu pysähtyisi siihen 42,99 sentin kohdalle :)

Tytöt Retuperällä komeaa Viliä tapaamassa ;)

13 vko

Viikot vierähtäneet ja elämä kahden koiran kanssa tuntuu normaalilta kuin näin olisi aina ollut. Mitään ihmeellistä ei olla tehty. Katseltu maailmaa ja opeteltu luoksetuloa ja käytöstapoja. Aina on ruvennut jo vähän hiljenemään, eikä esimerkiksi kilju enää kymmentä minuuttia kurkku suorana, kun lähdetään autoilemaan. Pentu on ollut katselemassa agilityä kentän laidalla, kun olen käynyt kouluttamassa ja on todistettu, että se pystyy huutamaan kaksi tuntia putkeen pitämättä oikeastaan ollenkaan taukoa. Huoh, kaipa se siitä...? Ei auttanut, vaikka tunti riehuttiin hallilla. Leikittiin ja sain menemään pari kertaa putkeenkin (ei ollut päätavoite). Vähän tutustuttiin keinuun, joten mites se olikaan, ettei tehdä mitään agilityjuttuja :p Aina on vaan niin rohkea, että sen kanssa on niin ihanaa tehdä asioita. Ei oikeastaan välittänyt keinun liikkeestä ja keksi itse aloittaa täppäysleikin, vaikken sitä ollut edes yrittänyt.

Aina on ihanan reipas, rohkea ja sosiaalinen pentu, eikä sen kanssa ole ollut ongelmia vieraissa paikoissa tai uusien ihmisten tai koirien kanssa tavatessa. Koiria se vierastaa (mikä on ihan suotava ominaisuus), joskus vähän puhkuen, mutta varsin rohkeasti rupeaa kuitenkin tutustumaan. Tämän johdosta ensimmäisissä rokotuksissa ei ollut mitään ongelmaa (paino 5,3 kg), eikä möllikisoissa, joita oltiin Killerillä katsomassa viime viikonloppuna. Ei pelkää Tiitua tai Koopoa, vaikka molemmissa on omat ongelmansa vaan mielistelee Koopollekin sisällä vähän turhan paljon välittämättä aina murinasta. Eivät myöskään veljen sheltit tai tädin cockeri saaneet aikaan kauhuskenaariota. Vitsit, miten tykkään tästä pennusta!

Enne on hieman reipastunut pennun tulosta, vaikka aluksi tuntui kuvittelevan, että pallero häviää, jos sitä kohtelee kuin ilmaa. Neiti ei kyräile niin usein vieraita ihmisiä tavatessaan kuin aikaisemmin. Toisaalta Ennekin on alkanut ääntelemään enemään, mutta haukkuu vain leikkiessään tai huutaessaan pennun kanssa milloin mistäkin mitättömästä asiasta. Häiritsevää se ei vielä ole ja edelleen uskon, että Enne on hyvä roolimalli pienelle vompatille. Isosisko näyttää kuitenkin vielä toivovan, että toinen katoaisi jonnekin ;)

Ennen kanssa on ollut tämä kuukausi melkein täysin lepoa, joten seuraavan vuoden kalenterin ostettuani alkaa seuraavan kevään suunnittelu, että saadaan meidät kolmosiin. Pitäisi noita tokoilujuttuja ynnä muita jaksaa tehdä, mutta jotenkin ei taas siihen saa itseään innostettua varmaankin osittain tuon pennun takia, joka vie kuitenkin aika paljon energiaa.

Aina

"Mikä toi on?"

Ennen mielestä pentu katoaa, jos kohtelee sitä kuin ilmaa.

Let's meet Aina!

Eilen oli pitkä päivä, niin en ehtinyt oikein muuta, kun ihmetellä nykyistä elämää ja käydä nukkumaan, jotta jaksaisin seuraavana aamuna herätä. By the way, hyvää itsenäisyyspäivää!

Mitä eilen sitten tapahtui? Aamulla käytiin Ennen kanssa nopeasti hallilla treenaamassa, mutta sitten alkoikin pitkä ajomatka Tampereelle. Pienien välipysähdysten kautta saavuttiin määränpäähämme. Takaisin lähtiessä oli autossa yksi matkustaja enemmän kuin lähtiessä.

Eli esittelyssä uusi perheenjäsen: Aina.

Toinen koira on ollut mietinnässä jo jonkun aikaa. Enne on sellainen koira, ettei se leiki yksin. Viime aikoina koulu on vienyt normaalia enemmän aikaa, minkä on neidistä huomannut, joten on mietityttänyt josko kaverin olemassa olo helpottaisi raskaita yksinolon hetkiä. Minäkään en yksinäni voi tarjota niin paljon leikkiä kuin bc haluaisi (kukaan ei voi), joten toivottavasti tämä helpottaa ja lisää Ennen elämän aktiivisuustasoa. Tällä hetkellä Ee ei ole superihastunut tulokkaaseen, mutta sietää sitä hyvin. Eiköhän se vielä pehmiä, kun Ainalle on opetettu kotilaumassa jo mitä murina tarkoittaa ja pintiäinen osaa varsin nätisti innostaa aikuisia leikkiin.

Miksi sitten Aina? Rodultaan Aina on mudi, jollaisesta olen ollut kiinnostunut pidemmän aikaa. Rotua tuli mietittyä silloinkin, kun olin Enneä hankkimassa. Se ei ole samanlainen ultimate-rotu kuin bordercollie, jota olen aina katsonut ylöspäin ja ihmetellyt kuinka hienoja ja jaksavia kouluttajia niiden omistajat ovat. Olen aina ihaillut bortsujen luonnetta ja ulkonäköä. Niiden omistajia en ehkä samalla tavalla arvosta kuin ennen, nyt, kun itse kuulun niiden joukkoon. Arvostan tietenkin omistajia kuten kaikkia viitselijäitä, huolehtivia ja koiriaan rakastavia omistajia.

Mudi on kuitenkin luonteeltaan sellainen millainen koiran pitäisikin olla. Aktiivinen paimen, iloinen ja leikkisä sekä hieman bordercollieta kovempi ollen kuitenkin ohjaajanöyrä. Yllä oleva video on otettu ehkä minuutti sen jälkeen, kun Aina astui kynnyksen yli uuteen kotiinsa (kertoo jotain pennun luonteesta). Kuten missä tahansa rodussa (myös bc) on myös mudissa erilaisia yksilöitä. Agilitykisoissa on näkynyt "perässä vedettävistä" yksilöistä vauhtihulluihin. Sanomattakin on selvää, että Ainallekin olen alkanut jo mielessäni räätälöidä kisatykin uraa. En kuitenkaan halua aloittaa sen kanssa niin aikaisin kuin Ennen, minkä tähden nyt oli hyvä aika toiselle koiralle, kun Ennessä on vielä paljon kehitettävää (ja tietysti satakertaa enemmän itsessä). Ainan kanssa haluan aluksi keskittyä vain hyppytekniikkaan ja katsoa minkä kokoiseksi pikku-neiti kasvaa ja vasta sitten ruveta kunnolla kouluttamaan kisakuntoon. Totta kai jotain tulee opetettua jo ennen vuoden ikää, koska minä en vain osaa olla kouluttamatta. Yritetään kuitenkin pitää lajin kokonaiskuva piilossa :)

Miksei mudi? Eniten vaikutti mudin poissulkemiseen äänekkyys, jota useissa yksilöissä on. Mudi ei käytä paimennukseen silmää vaan ohjaa eläimiä ruumillaan ja äänellään. Toisaalta on paljon bc:ita, jotka ääntelevät paljon ja sitten on täysin hiljaisia mudeja. Toivon, että osaan kouluttaa tämän yksilön kohtalaisen hiljaiseksi. Agilityradalla en jaksaisi kuunnella jatkuvaa räkytystä. Ehkä pentu ottaa hiljaisesta Ennestä mallia. Toinen syy on mudin epäkätevä koko agilityyn. Rodun säkäkorkeus on juuri medin ja maksin rajoilla. Pientä maksia en missään nimessä haluaisi. Mielestäni on järjetöntä hypyttää koiraa 20 cm säkäkorkeuttaan korkeampaa. Silti. Aina on iso ja jämäkkä pentu (sisko oli melkein puolet pienempi), jonka vanhempien säkäkorkeudet ovat 41,5 ja 46 cm. Eli on hyvin todennäköistä, että tytöstä tulee pieni maksi. Pitää sitten opettaa köyristelemään selkäänsä mitattaessa :) Medikoirahan olisi toiveissa. Ainalle nimittäin tulen opettamaan juoksukontaktit. 2-2:set on nähty ja tehty, joten on uuden haasteen vuoro :)

Ainassa ihastuin sen luonteeseen. Se oli pentueen rämäpää. Kiusasi kaikkia, mutta sai välillä noottia hiljaisemmalta siskoltaan ja uskoi sen. Siinä oli asennetta. Se tuli pusuttelemaan (kuten kaikki kasvattajan koirat, mikä vähän yllätti) ja alkoi sitten järsiä sormia ja oikeastaan mitä tahansa mitä suuhun sattui. Se oli yhtä aikaa herttainen ja varsinainen piru. Sen vanhemmat olivat molemmat avoimia koiria ja isän mh-kuvauksen tulos esitti todisteita siitä, mitä olin rodusta kuvitellutkin. Bortsua pienempi saalisvietti, mutta hieman kovempi ympäristöään kohtaan. Pakko myöntää, että päätös ottaa juuri mudi ja juuri tämä mudi tuli tehtyä nopeasti verraten esimerkiksi Ennen tuloon (joka sekin oli tavallaan puolivahinko:). Päivän ollaan nyt tutustuttu. Aina on rohkeampi kuin Enne oli ja vieläkin ihmisrakkaampi, vaikka raitapaitakin oli sosiaalisin pentu, jonka olin siihen mennessä nähnyt. Aina ei ole moksiskaan suurimmasta osasta kovia ääniä, mutta tietysti pennun kuuluu ihmetellä uutta maailmaa, joten jotain pelottavaakin kyllä löytyy. Se on tarmokas pusukone ja uusista jännistä asioista palautuu todella nopeasti. Ja seuraavalla kerrallahan se onkin jo nähty juttu :) Suuret odotukset on olemassa ja vain aika näyttää miten ne toteutuu. Tietysti eniten toivon tälle tyttöparille pitkää ja tervettä elämää! Kaikki muut täyttyvät toiveet ovat sitten vain luksusta.

"Kyllä mä vielä sun kanssa pedillä nukun."

  

"Hahaa. Tehtävä suoritettu!"

Nopea talven avaus

Voisi jo sanoa, että on virallisesti talvi, kun on siirrytty joulukuuhun. Lunta ei silti ole kuin ohut hassu kerros maassa. Taas pitkä aika viimeisistä agikokemuksista, mutta yritän nyt alla muistella, mitä kaikkea pientä on tapahtunut.

Ensimmäisenä pitää onnitella Enneä ja sisaruksia, joilla on ollut 2-vuotis synttärit kohta kahdeksan viikkoa sitten (12.10.). Olisi varmasti voinut onnitella jo edellisessä viestissä, mutta piti kirjoittaa oikein kunnolla tästä asiasta, mutta sekin sitten jäi. Ehkä se tulee vielä 5.12, kun Enne on ollut luonani 2 vuotta ja koska silloin elämään tulee pienoinen yllätys ;)

Toinen asia on se, että käytin Een selkäkuvauksissa, missä saatiin selville se outous, mikä lonkkakuvissa näkyi. Eli tytöllä on epäsymmetrinen välimuotoinen lanne-ristinikama. Ei ole vielä mitenkään vaivannut eikä näytä vaikuttavan elämään. Pitää kuitenkin pitää mielessä, koska joskushan se voi alkaa vaivaamaan :(

Tässä on ehtinyt olla myös itse kipeänä ja käydä viikon opintomatkalla Saksassa, jonka aikana enkelityttö oli vanhemmilla hoidossa. Oli kuulemma tehnyt niin oudon tempun ja karannut. Kahdesti. Metsälenkillä oli vain kadonnut ja löytynyt sitten kahden kilometrin päästä tieltä menossa kaupunkiin päin. Toisella kerralla oli tullut läähättäen takaisin pihaan. Voisi laittaa syyksi sen, että edellisellä viikolla olin kipeä, eikä neiti näin ollen kauheasti saanut aktiviteettia. Ja sen, ettei ole ollut ikinä niin kauaa hoidossa. Paitsi, että taisi tehdä katoamistempun lähtöä seuranneena päivänä. En tiedä mikä mielenilmaus sitten ollut kyseessä. Muutenkin oli outoa kuulla, kun tätä sitten mietittiin, että isän kanssa metsässä kulkiessa Enne menee lähinnä omia reittejään, koska minun kanssani ei meinaa jaloista lähteä. Saa melkein potkia tieltä pois. Käy välillä jossain, muttei kauhean kauaksi lähde oikeastaan ikinä. No, onneksi koira oli vielä tallessa, kun tulin kotiin. Ikävä olikin jo ollut :)

Näiden lisäksi käytiin viime sunnuntaina möllikisoissa. Tarkoituksena oli käydä tekemässä varmat kontaktit ja vähän tunnustella pitkästä aikaa kisafiilistä ei niin kilpailuviettisessä tapahtumassa. Kilpailuluokan radalla ei ollut kuin aa, jonka kontakti oli taattua treenilaatua. Ei kai Enne olisi omassa hallissa varastanut. Pitäisi varmaan lähteä muualle mölleihin harjoittelemaan kontakteja ennen seuraavia kisoja. Mikään täydellinen ratasuoritus se ei ollut. Jonkin verran taas tuli ylimääräisiä kaaroksia ja yksi epäselvyyskohta (sukkula ei viitsinyt kääntyä tarpeeksi tiukkaan, jolloin tuli väärälle kädelle), mutta tuloksena silti nolla ja luokan voitto. Saatiin palkinnoksi hierontalahjakortti, joten tyttö pääsee ansaitusti alkuvuodesta hierontaan :)

Aina ei onnistu, eikä ihan joka toinen kertakaan

Taas tulossa agilitypostaus, mutta kannattaako muuta enää odottaakaan?

Olen unohtanut kertoa, että Enne kävi hierojalla syyskuun alussa. Ei siitä sinällään sen enempää. Ee on kiltti koira, joka heittäytyi heti maahan, kun aloitettiin hieronta. Siellä ilmeni kuitenkin, että oikea puoli ollut jumissa (ja kuka tietää kuinka kauan!). Hieroja sanoi, että moottorin mäntä ja jouset olleet puolitehottomia... Elättelin toiveita, että auttaisi rimoja pysymään ylhäällä ja aluksi huomasinkin, kun Enne hyppäsi paljon kevyemmin sen jälkeen. Ei jäänyt kuitenkin pitkä aikaiseksi, vaan syy on siis lähinnä korkeassa vireessä ja kunnioituksen puutteessa rimoja kohtaan. Toivottavasti nyt on kuitenkin mukavampi laittaa rimoja lakoon :)

Syyskuun lopussa Vitikainen vieraili taas Tehovastuksella ja oltiin siellä sitten mukana. Vieressä pohjapiirros, jonka jouduin itse loppujen lopuksi väsäämään, kun oli jotenkin ihmeellisesti tallentunut koneelle. Alempana videot.

Oli kyllä taas niin kivaa ja erinomaista koulutusta, että oksat pois. Yhden ihmeellisen ohjauksen sai taas harjoitella (pituuden vastakäännöksestä suoraan sokkariin), mikä ei tuntunut yhtään luontevalta. Siinä on pieni hetki, kun et näe minne koira on menossa, eikä tiedä yhtään kerkeääkö vai jääkö alle. Ihmeellisesti kuitenkin toimi joka kerta.

Vitikainenkin meinasi jäädä Ennen "jalkoihin", kun oli peittämässä 9. ja 10. aidan välissä olevaa 3. aitaa (monet koirat kävivät sitä kautta). Enneä ei paljon haitannut, vaikka joku seisoikin edessä. Hyvin mahtui vielä kainalon alta :-D Lopulta tuli hyvin käteen, paremmin kuin odotin, eikä tarvittu ketään itsemurha-aikeista seinäksi eteen. Todella tyytyväinen olin tyttöön. Vimmalla teki hommia ja puomin kontaktit olivat aivan uskomattomat! En tiedä miten se malttoi pysähtyä niihin, vaikka juoksi niin kovaa loppuun asti. Ei se kisoissakaan malta enää pysähtyä, mutta siitä lisää myöhempänä...

En ollut ainoa, joka ihastui tyttöön. Vitikainen kehui kovasti, ja sanoi minullekin, etten ole hullumpi ohjaaja, kun tuli sanottua, etten osaa ohjata :p Alkoi kyselemään, että meinaanko teettää pentuja, ja totta kai sitä varmaan jokainen nartunomistaja jossain vaiheessa miettii. Ennellä oli juoksuhousut jalassa (luulin, että se alkoi tiputtamaan, muttei kuitenkaan!?), mikä oli hyvä, ettei luultu urokseksi. Tyttönen tekee kuulemma töitä kuin miehet, ja vähän jätkämäinenhän se on, koska nostaa jalkaa pissatessa ja heittelee takajalkojaan useinkin sen jälkeen :) Se on hauska tapa, toivottavasti seuraava narttu ymmärtää matkia. Kertoo varmaan myös jostain muusta...?

Jyväskylässä oli kisat 4.-5. päivä, johon olin jo kerennyt ilmottautua, mutta sitten tosiaan luulin, että Ennen juoksut alkoivat. Viikonlopun ajan lilluin jossain masennuksen kaltaisessa, ja maanantaina totesin, ettei juoksut varmasti olekaan alkaneet. Taisi olla maha vain vähän kuralla vai mitä, kun oli vähän nestettä lattialla (en siis missään vaiheessa nähnyt punaista verta). Eihän meillä olekaan ollut narttuja kotona kuin... öö... aina. Joka tapauksessa olin jo tyytynyt siihen, ettei kisoihin mennä ja fiilis koko hommasta lähti. Eikä sitä löytynyt takaisin, vaikka kuinka etsin kivien alta. Tulokset olivat sen mukaiset. Minua ei huvittanut, kaikki Ennen teot ärsyttivät, koira kuumui, minä kuumuin, koira kuumui lisää, ja haukuthan siitä tuli:

Toisaalta opettavainen kokemus. Taas masennuksen syövereissä (eniten masentunut katsojan kommentista sunnuntain agilityradalla) ylös pyrkiessäni piti miettiä mikä kaikki meni vikaan, ja kieriä itsesäälissä. En osaa kouluttaa, enkä ainakaan ohjata niin, ettei kaikki rimat aina lentelisi. Mutta kylläpäs osaan molempia! En ehkä ole suomenmestari (vielä:), mutta ei kukaan ole (anteeksi kliseisen vertaukseni) seppä syntyessään. Enne on superkoira ja minusta tulee superohjaaja, vaikken sitä vielä ole. Tämän vuoksi koitetaan nyt saada formula tekemään kisoissa samanlaiset pysäytyskontaktit kuin treeneissä. Josko keskittyisi taas sen jälkeen paremmin.

Itseluottamusta koiraan ja itseen haettiin Haukkuvaarasta (14.10.), jossa vierailevana kouluttajan sattui juuri käymään Rauno Virta. Itsellä oli hyvä päivä, joten virheet otin vastaan ominani, enkä syytellyt koiraa, koska sille ne syytökset eivät kuulu. Kyllä muuten vaikuttaa paljon millä fiiliksellä on liikkeellä! Jyväskylässä olisin ensimmäistä kertaa ollut mieluummin kotona kuin kisoissa, ja vähän yli viikon päästä siitä olin innokkaana Jyskässä ulkoiluttamassa koiraani. Taas sain hyvän kouluttajan opissa kerätä osaamista sekä varmuutta tekemiseen. Virran ensimmäiset sanat minulle olivat: "Oletteko oikealla kurssilla?" :-D Hyvinhän se rata ensimmäisellä kerralla menikin, vaikkei tietysti nollaa saatu. Sähläsin taas itse menemään :) Sopivasti kehuja ja kuitenkin aina löytyvää ohjauksen parantamista. Eiköhän näillä taas jaksa marraskuu treenata ennen taukoa. Virran koulutuksesta videomateriaalia: